Lukijalta-blogi on Hattulaan.fi-lehden yleisönosasto. Kirjoituksia voi kommentoida alla olevaan kommenttikenttään. Toimitus moderoi kommentteja. Lähetä Lukijalta-palstalle tarkoitetut jutut ja kuvat osoitteeseen toimitus@hattulaan.fi lähettäjätietoineen, jotka jäävät toimituksen tietoon. Pidätämme oikeuden Lukijalta-blogien editoitointiin.

Raaka rakastaa lapsia yli kaiken!

Kylän ja omista lapsista, nitten jutuista ja teoista, tulisi kokonainen kirja. Kerronpa teille kuinka viattomia ja suoria lapset ovat, totuus tulee sieltä eteen että napsahtaa.

Harmi vain, että maailma on menossa siihen suuntaan, ettei lapsillekkaan uskalla enää kujeilla kaupan jonoissa vaikka niin mieli välillä tekisikin. Saa äkkiä semmosen olon vanhempien ilmeestää, että pysy muori kaukana.

Olimme 90-luvun alussa pitopalvelussa aloittamassa tarjoilua erään papan synttäreillä. Sovittiin papan tyttären kanssa, kun vieraat ovat saapuneet he toivottavat ne tervetulleeksi ja kun nyökkään tyttärelle, hän toivottaa vieraat nauttimaan pöydän antimista.

Lapsia oli paljon ne juoksivat innoissaan sinne tänne. Meillä oli pöytä laitettu koreeksi, nätit laskostetut pöydän ympäri kiertävät liinat ja valkoset pöytäliinat pursusi suussa sulavia herkkuja, tervehdyssanat oli lausuttu ja tytär yritti katseella seurata koska olisimme valmiita.

Työntekijäni tuli sanomaan minulle, että mikähän on mennyt pieleen, tossa pöydässä haisee joku ihan hirveeltä. Kävin toteamassa asian ja sovimme, että kierrämme pöytää, tuomme vati vadilta keittiöön tutkien asian.

Tytärki jo hermostui ja kävi kyselemässä, enhän voinut kertoä mikä viivästyttää, haju vain voimistui. Olin ihan kauhuissani ja kerroin vain, että kohta ollaan valmiita. Yht´äkkiä yhtä lapsista oltiin etsimässä sitä ei lötyny mistään. Lapsen äitikin huolestui, huutelivat ovesta ulos ja kutsuivat nimeltä, että syömään; kuului pöydän alta noin 4-vuotiaan kova huuto, en peekele tuu mul on p*****t housuissa!

Koko tilanne oli pelastettu ja kun näen nykyään noin 30-vuotiaan partasuun kylän raitilla suuni menee aina hymyyn ja tulee helpottunut olo. Olin tässä pari vuotta sitten S-Marketin kassajonossa, noin 3–4-vuotias tyttölaps edelläni tuijotti mua ja näin silmistä, että katse oli vähältä, että tyttö pillahtaa just itkuun.

Äitinsä jo huomautti, että tule sieltä, mä yritin tytölle pelleillä ja saada vähä hymyä huuleen, mikään ei tuottanut tulosta. Lopuks tyttö jalkojeni juuresta kysyi kirkkaalla äänellä, miks sulla on tollanen ja otti omasta leuastaan kinni. Voin vain kuvitella miltä kaksoisleukani vaikutti hänen näkymäänsä siltä tasolta katsottaessa. Äidin vihainen kutsu sai tytön eteenpäin ja mulla ei meinannu hymy hyytyä koko päivänä.

Mulla on kaksi tyttöä naapurustossa, jotka käy mun kanssa leikkimässä. Toinen tytöistä oli 3-vuotiaana viety seurakunnan kerhoon, jännitys oli huipussaan, ku sinne piti jäädä ilman äitiä. Joku pikkupoika oli paijannu äitiään ja sanonu äidilleen, että hei, hei äiti orava. Oli naapurin tyttö katsonu äitiinsä joka oli lähdössä ja tuumannu ett hei hei käpyäiti.

Mulla on ollu tapana leikkiä talon lasten kanssa kesäisin pihalla. Yksi poika oli pieni kolmevuotias, leikimme karkin piilotusta, poika niin pieni että sitä ei saatu pysyyn koskaa oottamassa että lähtisimme etsiin piilottajan piilottamaa karkkia mutta hyvin hän ymmärsi mistä oli kysymys ku monta oli vuorollaan piilottanut ja joukolla alkasimme ihmetteleen ku piilotettua karkkia ei koskaa löydetty.

Lopuksi poika ilmoitti kirkkaalla äänellä että hän tietää missä karkit on sitä tivatessamme hän näytti masuunsa oli niin ovela että vaikka oli isoporukka kukaan ei huomannu temppua. Voi ku tää maailma pysyis viä noin mukavana.

Raija ”Raakaraija” Salminen

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva ravintola-alan yrittäjä, joka toimi pitkään Parolassa.