Sunnuntai 26.06.2022
Nimipäivät: Jorma, Jarmo, Jarkko, Jarno, Jere
Hämeenlinna
Selkeää
30°C
Tuuli: 1 m/s EL
 

Kesäasukkaana Hattulassa

Ruskeenkärjen maisemissa onnistuu monenlainen vesiliikunta.

Ruskeenkärki on pitkän, kapean niemen Ruskeenharjun loppupäässä, siellä, missä Vanajanselkä avautuu laajimmilleen. Niemenkärjen lahdenpohjukka tarjosi aikoinaan vesillä liikkujille hyvän ja suojaisan sataman. Hämeenlinnan purjehdusseura rakensi paikalle 1900-luvun alussa paviljongin, joka toimi parikymmentä vuotta purjehtijoiden tukikohtana.

Vuonna 1925 paviljonki siirtyi Hämeenlinnan kansalliskerhon omistukseen. Paviljongin isännöitsijänä toimi silloin kaupungissa erittäin tunnettu leipurimestari K. Vainikainen, jolta oli pyydettävä lupa paikan käyttöön. Monet hämeenlinnalaiset yhdistykset tekivät retkiä Ruskeenkärkeen, ja rannassa saattoi joskus olla ankkurissa useampiakin aluksia kerrallaan. Paikan suosio jatkui vielä joitakin vuosia, kunnes toiminta vähitellen hiipui, ja paviljonki taas myytiin. Sen osti isoisäni, hämeenlinnalainen kauppias August Noro vuonna 1930 perheensä kesäkodiksi.

Siihen aikaan Ruskeenkärkeen liikuttiin vain vesitse, soutaen, purjehtien tai pienillä höyrylaivoilla. Tie Hämeenlinnasta päättyi kolmelle vanhalle huvilalle, Harjulaan, Kesämaalle ja Tenhoniemelle. Siitä eteenpäin pääsi vain kapeaa kinttupolkua. Ennen kuin purjehduspaviljonkia päästiin kunnostamaan perheen käyttöön, vaarini rakennutti auton mentävän tien perille kärkeen. Paviljongissa oli alun perin vain keittiö ja tupa, ja nyt rakennukseen nousi toinen kerros makuuhuoneineen. Tässä talossa vietin elämäni ensimmäiset kesät isovanhempieni ja äidin hoivissa – isä oli rintamalla.

Naapuritontilla oli hämeenlinnalaisen rakennusmestari Kärkisen 1920-luvulla pystyttämä huvila. Sen oli suunnitellut arkkitehti Ivar Thomé, joka oli voittanut Suomen Kuvalehden julistaman tyyppihuvilan suunnittelukilpailun. Kärkinen rakensi talon voittajapiirustuksen mukaan. Parikymmentä vuotta paikassa kesäänsä vietettyään hän kuitenkin halusi luopua huvilastaan. Vaarini osti sen. Lisätila olikin tarpeen, koska perheemme kasvoi. Äidin, isän ja siskojen kanssa muutimme Kärkisen entiseen taloon, jota nyt ruvettiin kutsumaan ”Alahuvilaksi”, mummi ja vaari jäivät asuttamaan ”Ylähuvilaa”.

Alahuvila.

Kun keväällä muutettiin maalle, siellä viivyttiin koko kesä, sota-aikana pitkälle syksyyn Helsingin pommituksia paossa. Muutto sujui häkäpönttöautolla. Tien loppupää Huhtasessa oli autoilijoille haastava, kun tulvat olivat katkaisseet tien. Ruskeenkärki oli keväisin saari, kunnes Vanajaveden pinnan korkeutta ruvettiin säännöstelemään.

Polkupyörällä ajaen haettiin maitoa useana kesänä ensin Tenholan kartanosta, sitten sodan jälkeen Suonsivusta, Karjalasta evakkoina tulleiden Väisästen talosta. Kananmunia ja perunoita saatiin naapurista, Puusaaren torpasta. Pahimpaan pula-aikaan meilläkin oli kanoja ja lehmä nimeltä Tuulikki naapurin emäntien hoidossa. Yhtenä kesänä Pelle-pässi laidunsi Ylähuvilan mäellä. Se oli pienen tytön, minun mielestäni pelottava otus.

Hämeenlinnan ja Valkeakosken väliä liikennöi höyrylaiva, Into-niminen, joka pysähtyi myös Ruskeenkärjen laivalaiturissa. Sillä seilattiin joskus kaupunkiin muonatäydennykselle. Matkaaminen oli hidasta, Hämeenlinnassa oltiin perillä vasta kaksi tuntia lähdöstä. Into oli vielä 1950-luvulla liikenteessä, mutta emme sillä enää myöhemmin matkustaneet. Silloin Ruskeenharjun rannoille alkoi myös nousta kesämökkejä yksi toisensa jälkeen, ja me saimme kauan kaivattuja leikkitovereita. Nyt tätä kirjoittaessani Ruskeen niemellä on viitisenkymmentä mökkiä ja huvilaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän ympärivuotisessa käytössä etätyön yleistyttyä.

Joskus me lapset saimme luvan pyöräillä melkein Parolaan asti Merventielle Ryypön kauppaan. Sieltä sai melkein kaikkea, kumisaappaista jauhoihin. Me ostimme ihanaa ”Jääkerma”-nimistä limsaa, ja pullot tyhjenivät jo ennen kuin ehdimme takaisin kotiin.

Sitten, kun meillä oli jo auto käytössä ajettiin Parolaan ostoksille. Marketteja ei vielä ollut, mutta radan vieressä oli Taivaisen sekatavarakauppa ja sen lähellä Kaislan leipomo. Palokunnantalon luona oli meijeri, ja niille tienoille asettui Kaislan kaupan lopetettua toimintansa Wathenin leipomo. Sieltä ostettiin lämmintä ranskanleipää, rukiista reikäleipää ja suussa sulavia marenkeja. Lasteni mieliurheiluksi muodostuikin etsiä keittiöstä marenkipiiloja.

Ruskeenkärkeen ajoi 1960 luvulta lähtien parinkymmenen vuoden ajan kauppa-auto, joka palveli paikallisten asukkaiden lisäksi myös saarissa asuvia sekä kalastajia. Lapsille se tiesi karkkiostosten myötä viikkorahojen menoa…

Kun aivan veden äärellä asuttiin, niin järvessä melskattiin monta tuntia päivässä oli sitten tyyntä tai tuulista. Samalla saavutimme hyvän uimataidon eikä kukaan meistä pelännyt vettä. Suosittu huvi oli kivennuoliaisten ja kivisimppujen  pyydystäminen. Nämä pienet vikkelät kalat oleilivat rantakivien alla, ja vaati todella nopeaa kättä, että sai niistä otteen.

Aina kerran päivässä saimme äidiltä vähemmän suositun tehtävän: ”No niin lapset, heitetäänpä taas sata kiveä!” Rannaltamme kuljetettiin  monta hevoskuormallista kiveä Huhtaseen, ”Kapeelle paikalle”, ja näin saatiin tietä korotetuksi niin, että kevättulvat eivät enää niin paljon vaikeuttaneet kulkemista. Palkinnoksi ahkeroinnista kivikon alta paljastui hiekkaranta! Soutamaan ja kalastamaan tietysti opeteltiin heti, kun kynnelle kyettiin. Kanoottia isä ei pyynnöistämme huolimatta suostunut meille hankkimaan, koska hänen nuoruudenystävänsä oli melontaretkellä hukkunut kärjessä myrskyn äkkiä noustessa.

Kevään tapaus oli kuoreenveto. Viikko jäiden lähdön jälkeen rantaamme alkoi iltahämärissä ilmestyä ihmisiä, jotka taskulampun valossa tähyilivät veteen näkyisikö kalaparvia. Varsinainen kansanjuhla alkoi, kun Mikko Laine apureineen saapui paikalle nuottaa vetämään.

Hyvänä kuorevuonna kalaa nousi laatikoittain, ja kaikki käytettävissä olevat astiat vanhaa kuhneammetta myöten olivat täynnä sätkiviä pikkusinttejä. Mikosta on jo aika jättänyt, mutta hänen nuottansa on vielä jäljellä Mikonmäen aitassa. Nuotanvedon perinne ei valitettavasti ole jatkunut, yksittäisiä kalastajia vain kulkee kuoreaikana iltaöisin liippuineen Ruskeen rannoilla.

Meidän kesänviettäjien lisäksi Ruskeenkärjessä asuivat ympärivuotisesti vain veljekset Heikki Fagerlund ja Otto Puusaari perheineen. Vanhapoika Heikki asui meitä lähinnä synnyinkodissaan Tenholan kartanon torpassa. Sinne olivat aikoinaan asettuneet hänen vanhempansa, Johan ja Fredriikka Fagerlund. Perheeseen syntyi kolmetoista lasta, joista kymmenen eli aikuisiksi.

Muiden lähtiessä maailmalle niemelle jäivät Heikki, liikkuvaista elämää viettävä Matti ja Otto, joka taitavana kirvesmiehenä rakensi itselleen Heikin naapuriin talon. Sinne hän asettui Alma-vaimonsa ja lastensa kanssa. Otto muutti nimensä Fagerlundista tonttinsa mukaan Puusaareksi. Heikin taloutta hoiti ja kuria piti sukulaisleski Olivia, ”Uliivi”. Leipä lähti järvestä, perunapellosta ja puutarhasta.

Kummassakin talossa oli lehmä, Almalla ”Valko” ja Uliivilla ”Rulla”, sekä kanoja, Heikillä yhteen aikaan possukin. Oton punaisen mökin ulkopuolella oli aita, joka erotti lehmien laiduntaman alueen, ”Lehmiksen” viljelyksistä. Joka lauantai-iltapäivä roikuimme Lehmiksen portilla tähyilemässä näkyisikö puiden välistä isän autoa tulossa kaupungista. Syksyisin meidän kesäasukkaiden lähdettyä portti avattiin, ja lehmien laidunmaa laajeni kärkeen asti.

Lehmiksen aidalla.

Puusaaren vanhusten jo kuoltua niemi sai vielä kaksi vakinaista asukasta. Kun Tenholan kartanon renki ja monitoimimies Mikko Laine lopetti työt tilalla, hän rakensi itselleen talon Oton naapuritontille, muutti sinne Helvi-vaimonsa kanssa ja omistautui kalastukselle ja kalatalouden kehittämiselle. Helvin kuoltua Mikko eli elämänsä viimeiset vuodet Ruskeenkärjen ainoana ympärivuotisena asukkaana.

Elämä Ruskeenkärjessä muuttui kertaheitolla, kun niemi 1970-luvun alussa sähköistettiin. Ennen sitä kuunneltiin patteriradiota, valaistuksena olivat öljylamput ja kynttilät, ruoka laitettiin puuliedellä ja viileää säilytystä tarvitsevat ruokatarvikkeet vietiin kellariin tai laskettiin korissa kaivoon lähelle veden pintaa. Nyt päästiin nauttimaan sähkövalosta, keittiöön saatiin jääkaappi ja sähköhella, ja sähköpumppu kaivossa toi veden putkea pitkin suoraan tiskipöydän hanaan. Painavien vesiämpärien raahaaminen kaivolta oli mennyttä aikaa. Jopa televisio löysi tiensä kesäkotiin.

Vuosien mittaan jokaiselle meistä sisaruksista perheinemme vakiintui oma paikka niemellä. Vanhat rakennukset kunnostettiin talvilämpöisiksi ja lisättiin mukavuuksia niin, että jokainen talo mahdollistaa ympärivuotisen käytön.

Ylähuvilaa isännöi nyt veljeni, minä emännöin Kuoremäen Alahuvilaa, siskoni Ruskeenkärkeä, Raitaa ja Puusaarta. Kaikki olemme lomailun lisäksi tehneet kakkoskodeissamme etätöitä, viime vuosina paenneet koronaa, ja osa meistä tietenkin viettänyt rauhallisia eläkepäiviä. Ruskeesta on tullut meille kaikille rakas toinen kotipaikka luonnon keskellä. On nautittu hiljaisuudesta, on nautittu yhdessäolosta, on opittu elämään kaiken ikäisten kanssa. Jos koko klaanimme, neljä sukupolvea, olisi yhtä aikaa paikalla, meitä olisi yli seitsemänkymmentä. Siis kokonainen kylä!

Kiitollisena muistelen Aku-vaaria, Mandi-mummia, isä Leoa ja äiti Evaa, joiden ansiosta meillä on tämä ”Melkein paratiisi maan päällä”.

Kristiina Wahlstein

Wahlsteinien kolmas sukupolvi lomatunnelmissa.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Tähdellä merkityt kentät ovat pakollisia.